Kuinka yhdistää suojelu ja turvallisuus?

Susikysymys on jälleen kuumentunut. Jatkuvassa vastakkainasettelussa on ihmisten turvallisuus ja oikeus elää ilman jatkuvaa pelkoa sekä susien suojelu.
Molemmilla on sekä kannattajansa että vastustajansa. Voidaanko toinen nostaa täysin toisen yläpuolelle? Mielestäni ei.

Nämä kaksi pitäisi saada sovitettua yhteen mahdollisimman suurta osaa ihmisistä tyydyttävällä tavalla. Kaikki eivät tule koskaan hyväksymään susien olemassaomoa eivätkä kaikki tule hyväksymään sitä, että susien käytöstä ja määrää hallinnoidaan. Suurin osa onneksi kuitenkin tulee hyväksymään aidon kompromissi ratkaisun, jossa turvataan sekä ihmisten turvallisuus että susikannan säilyttäminen maassamme.

Mitä tämä kompromissi sitten vaatisi?

Tämän hetkinen tilanne on henkilöstä riippuen joko enemmän ihmisten tai susien puolella. Omasta näkökulmastani vaaka painottuu enemmän susien ja suojelun puolelle. Vaa'an tasapainottamiseksi joudutaan myös poistamaan yksilöitä susikannasta, jotka ovat liian rohkeita ja tulevat ruoan tai reviirin hallinnan vuoksi ihmisten pihoille ja ottavat koiria läheltä ihmistä metsässä.

Koska susi on ns.  huippupeto, jolla ei ole nk. luonnollisessa elinympäristössään vihollisia oman lajinsa ulkopuolella, on sille luontaista olla pelkäämättä ihmistä jos sillä ei ole kokemusta ihmisen vaarallisuudesta tai sen vanhemmat eivät ole sille tätä ominaisuutta opettaneet. Susikannan säilymisen kannalta olisi suotavaa, jotta susille saataisiin jälleen opetettua ihmisen olevan sitä metsästävä peto, jolloin se alkaa välttelemään tekemisissä olemista ihmisen kanssa. Tämä ns. oppi on syy siihen, että suden oletetaan olevan luontaisesti ihmisiä välttelevä "erämaan asukki". Tämä on kuitenkin meidän ihmisten oppima harhakuva joka on suoraa seurausta suden tarpeesta pysytellä hengissä ja jatkaa sukuaan.

Uusi kannanhoitosuunnitelma toivottavasti saa pitää lausuntokierroksen jälkeen siihen suunnitellut kannanhoidollisen ja keveämmän poikkeuslupapyynnin. Nämä kaksi menetelmää ovat alkuvaiheessa valitettavan välttämättömiä, sillä sudet ovat oppineet jo hyvin voimakkaasti sekä hyötymään ihmisestä sekä pitämään ihmisen läsnäoloa yhtä huomionarvoisena kuin puiden lehtien havinaa tuulessa. Ennaltaehkäisevät keinot eivät ole enää tällä hetkellä toimivia ainakaan siinä suhteessa, että ne vahvistaisivat suden epäluuloa ja varovaisuutta ihmistä kohtaan. Petoaidat suojaavat kyllä eläimiä, mutta yhden peltolohkon suojaaminen johtaa vain siihen että sudet etsiytyvät helpomman ravinnon perässä suojaamattomalle alueelle, eivätkä ongelmat siis lopu, ne vain siirtyvät muualle.

Koska suden on petoeäimenä oltava nopea oppimaan, ei ongelmallisia yksilöitä tule olemaan juurikaan sen jälkeen kun susikanta on kokonaisuudessaan jälleen oppinut että ihminen on sille vaarallinen ja sitä on suotuisaa väistää. 

Amerikassa tehdyn havainnon perusteella sudet oppivat nopeasti esimerkiksi lentokoneen ja tappamisen välisen yhteyden ja piiloutuvat lentokoneen äänen kuullessaan metsän siimekseen josta niitä ei näe lentokoneesta. En epäile hetkeäkään etteivätkö omat sutemme oppisi yhtä nopeasti yhdistämään ihmisen metsästyksellä aiheuttamaan ahdistelua ja esimerkiksi koirien haukuntaa metsästystilanteeseen ja vaaraan. Tässä on kuitenkin olemassa virheen paikka, sillä eläimet oppivat yleensä yhdistämään vaaran aiemmin tuntemattomaan asiaan. Tällöin esimerkiksi ihmisen hajun piilottaminen on virhe, sillä tarkoituksena on nimenomaan aiheuttaa sudelle mielleyhtymä ihmisen (haju) ja vaaran välille. Niinpä susijahtiin lähtiessä olisikin viisainta saada vaatteensa ja muut haisemaan mahdollisimman paljon ihmiseltä, toisin kuin yleensä metsästyksessä jossa ihmisen haju pyritään piilottamaan.

Kun susikanta saadaan oppimaan ihmisen vaarallisuus, voidaan jälleen keskittyä enemmän kannan terveyteen ja elinvoimaisena pitämiseen. Tämäkin vaatii kuitenkin sen, että otamme menneisyydestä opiksemme emmekä anna tilanteen palata nykyisen kaltaiseksi. Kannanhoidollinen metsästys, jolloin esimerkiksi lisääntyneestä laumasta poistetaan 1-2 keväistä pentua, ylläpitää susien arkuutta ihmistä kohtaan jolloin tarve ongelmayksilöiden mahdolliseen laittomaan poistamiseen vähenee ja toivottavasti katoaa kokonaan.

Kannan tuleva hoito voisi myös tulevaisuudessa toimia enemmänkin DNA-tiedon pohjalta, kuten Ruotsissa jo tehdään. Vaikka susi onkin villieläin, joudumme silti susien ja ihmisten hyvinvoinnin vuoksi rajoittamaan niiden määrää ja DNA-tiedon avulla pystymme myös varmistamaan paremmin susien todellisen määrän, joka on tällä hetkellä hyvin epävarmaa ilman tietoa reviirien laajuudesta tai esimerkiksi sukulaisuussuhteista. Myös raja-alueen susimäärän saaminen parempaan tietoon on hyvin tärkeää sisäsiittoisuuden ehkäisemisen kannalta, sillä täynnä reviirejä oleva raja estää uusien yksilöiden saapumisen lisäämään kannan geenipohjaa.

Ensivuodesta lähtien toivottavasti vaakakupit saadaan tasapainotettua suojelun ja ihmisten välillä. Mahdollista on kuitenkin, että vaakakuppi painuu toivottavasti vain hetkellisesti enemmän ihmisiä suosivaksi, mutta se tulisi kuitenkin ehdottomasti palauttaa tasapainoon, jotta ylilyönneiltä vältyttäisiin molempien vaakakuppien kannattajien taholta.