Sudet ja koirat

Ylihuomenna alkaa jälleen metsästyskausi koirien käytön osalta. Ensialkuun käyttö on lähinnä treenaamista seuraavan kuukauden jänis-, hirvi- ja kanalintujahtiin, paitsi karhua haukkuvien osalta, jotka aloittavat työurakkansa ylihuomenna.

Jokainen vuosi koirat ja sudet kohtaavat maastossa jättäen yleensä koiran häviäjäksi tässä kohtaamisessa.

Ovatko kohtaamiset sitten susien tuloa haukulle vai koiran suden jäljestämistä, sitä ei voida aina tietää. Suurimmassa osassa tapauksia kuitenkin koira on kuollut kesken haukun, joten susien tulo haukulle on varmaankin yleisempää.

Miksi susi sitten tulee koiran luo sen haukkuessa?

Tämä selittyy haukun merkityksellä sudelle. Toisin kuin yleensä ajatellaan, sudetkin haukkuvat. Niiden haukunta ei ole kuitenkaan samanlaista kuin koirilla. Ne eivät "räksytä" samoin kuin koirat, eikä niiden haukku ole yhtä kuuluvaa, mitä koiran. Tämä johtuu haukkumisen merkityksestä suden käyttämien äänien joukossa.

Sudet käyttävät haukuntaa varoitusäänenä, monesti sekoittuneena ulvontaan. Tämän ulvontahaukun tarkoituksena on esittää viimeisiä varoituksia havaitulle tunkeilijalle. (Tappeluun ryhtyminen on luonnossa aina riski.) Tämä ominaisuus alueen vartioinnin osalta on periytynyt myös koirillemme, jotka haukkuvat vieraita.

Koiran haukkuminen on siis ikään kuin koiran esittämä viimeinen varoitus aluetta hallinnoiville susille, ennen kuin koira "hyökkää".

Koska susi on tarkka reviiristään ulkopuolisia susia ja muita koiraeläimiä kohtaan, etenkin nuorten ja vielä hieman kokemattomien laumanjohtajien ollessa kyseessä, ei ole sinänsä kumma, että haukkuva koira menettää henkensä.

Tietenkään näin ei kukaan haluaisi tapahtuvan (toivottavasti).

Miten sitten voimme tällaista ehkäistä, kun tiedämme haukulle tulevan suden "motiivin"?

Kuuleman mukaan (lehtiartikkelista) Venäjällä koirat tulevat pois, jos havaitsevat suden. Tämä käy järkeen, sillä kovapintaisemmat koirat ovat kuolleet ja vain ns. "susiarat" koirat päässeet jatkamaan sukuaan, siirtäen ominaisuuden jälkipolvilleen.

Auttaisiko koiran opettaminen suden hajun karttamiseen? Jotta se palaisi isäntänsä/emäntänsä luo haistaessaan suden, joka olisi sille mahdollisesti kuolemaksi?

Miten tällainen saataisiin opetettua?

Yksi mahdollisuus olisi hyödyntää konesusi Arskan kaltaisia "robotteja" arkuuden opettamiseksi. Näin voitaisiin ehkäistä ainakin osa kohtaamisista.
Myös muita hajuaistiin perustuvia koulutusmenetelmiä voisi käyttää, hyödyntäen ehkä käänteisesti virka- ja etsintäkoirien koulutustaktiikoita.
Koiran hajuaisti on uskomattoman hyvä ja ne voivat suotuisissa olosuhteissa haistaa jopa yli kilometrin päässä olevan kohteen. Suden hajua välttämään opetetun koiran ei siis välttämättä tarvitse edes mennä suoraan hajun luo havaitakseen sen, vaan se voi huomata sen jo kaukaa ja näin edesauttaa selviytymistään havaitsemalla hajun jo kauempaa.

Entä jos opetettaisiin myös susi karttamaan koiran haukkua?

Koska tiedämme, että sudet ovat todennäköisesti tulossa haukulle agressiivisella mielialalla (kilpailijan poistaminen/pois häätäminen) vaatii karttamisen opettaminen voimakkaita keinoja.

Ehkä voisimme käyttää konekarhun ja konesuden tapaista konekoiraa. Tämä konekoira haukkuisi ja ehkä jopa vähän liikkuisi (heiluva häntä tms). Suden puraistessa tätä konekoiraa, se saisikin kuitenkin voimakkaan sähköiskun. Voitaisiin jopa harkita moninkertaista ärsykettä. Yhdistämällä kivun (tunto), hajun ja kuulon, saataisiin äärimmäisen tehokas negatiivisten aistimusten yhdistelmä, joka hyvin todennäköisesti saisi suden karttamaan mitä tahansa haukkuvaa ja koiran mallista loppuelämänsä. (Hyödyllinen myös sudelle ja sen jälkeläisille, vanhempi opettaa jälkikasvunsa jättämään koiran rauhaan).

Vaikeinta konekoiran kokoamisessa ei liene ole näiden erinäisten efektien luominen, vaan oikean koiran nahan hankkiminen. Susi kun on voimakkaasti hajuaistiin luottava eläin, on konekoiran oltava myös oikean hajuinen.
Mahdollista olisi ehkä myös pelkän haukkumisen käyttäminen ilman koiran muotoa. Tämä kyetään helpommin toteuttamaan käyttämällä esim. virkakoirien opettamisessa käytettäviä metallilaatikoita hajun tuottamiseksi ja elektronista laitetta äänen sekä karkoite-efektien luomiseen.

Mahdollinen riskikartoituskin voisi estää koirien joutumisen suden tappamaksi. Tämä kuitenkin vaatii voimakasta maastotyötä reviirialueen ja pesä- sekä tapaamispaikkojen selvittämiseksi. Tunnetut ja vakiintuneet reviirit voitaisiin merkitä julkiseen rekisteriin, josta vaara-alueen voisi ladata vaikka omaan GPS-laitteeseen. Laite voisi ilmoittaa sekä karttamuodossa että varoituksena susialueesta. Esimerkiksi koiran siirtyessä reviirin puolelle, voisi GPS laite hälyttää omistajalle, joka voisi sitten kutsua/hakea koiransa pois vaaran tieltä.

Pari päivää sitten FB:ssä nostettiin ylös idea "soittoringistä" reviirin metsästäjien kesken. Soittamisen sijasta kuitenkin käytettäisiin Whatsapp-nimistä ohjelmaa joka on saatavilla ilmaiseksi älypuhelimille. Kyseiseen ohjelmaan (app:iin) pystyy luomaan yhteystietoryhmiä, jotka kaikki ovat ns. langan päässä aina, kunhan riittävä puhelinverkko on saatavilla (jos puhelimella ei voi soittaa kentän puutteen takia, ei viestikään tule läpi). Tällöin riittää että yksi havainnon tekijä kirjoittaa viestinsä ryhmään ja kaikki ryhmään kuuluvat saavat viestin omaan puhelimeensa. Näin vältyttäisiin soittoringin kompastuskivenä olevalta ajankululta ja unohduksilta.
Erittäin hyvä idea, jota kannatan tämän kauden ongelmien välttämiseksi.

Mikään näistä itse esittämistäni keinoista ei tule ratkaisemaan ongelmaa tälle metsästyskaudelle, joten toivon syvästi sydämestäni, että mahdollisimman vähän onnettomuuksia tulee tapahtumaan ja tietenkin ideaalein olisi ettei yksikään koira joutuisi suden hampaisiin. Toivottavasti edellä mainittu aplikaatio otetaan mahdollisimman laajasti hyötykäyttöön, jotta suurimmalta osalta koiravahinkoja vältyttäisiin.

Suojaus ja karkoitus

Koska susi on kanta-arvioiden mukaan vähälukuinen maassamme, pidetään tärkeänä, että mahdollisimman vähän yksilöitä poistetaan kannasta. Tämä johtaa suoraan ei-tappavien menetelmien (non-leathal-control) käyttämiseen susivahinkojen estämiseksi.

Tunnetuin näistä on petoaita. Sähköistetyn aidan ideana on pitää pedot poissa aiheuttamalla aidan kanssa kosketuksiin tulevalle pedolle kipua sähköiskun kautta. Osa yksilöistä saa kerran iskun kuonoonsa eikä tule enää koskaan koettamaan. Toiset yksilöt pakenevat ja tulevat jonkin ajan kuluttua uudelleen kokeilemaan eri kohdasta, pääsemättä kuitenkaan läpi. Kolmas yksilöryhmä puolestaan etsii niin kauan että löytävät heikon kohdan aidasta tai pehmeimmän kohdan aidan alusmaasta jonka kautta kaivautumalla pääsevät sitten aidan toiselle puolelle.
Suurin osa susista on onneksi kahta ensimmäistä tyyppiä. Kolmannen tyypin sudet ovat hyvin opportunistisia ja jaksavat yrittää niin kauan että onnistuvat. Nämä yksilöt ovat yhteiselon kannalta haitallisimpia ja niiden poistaminen parantaa muun susikannan elinmahdollisuuksia.

6-lankainen petoaita

Naapurimaassamme on useita erilaisia aitamalleja. Näistä parhaimmaksi on todettu 5-lankainen aita, jossa alin lanka on 15 cm korkeudella maasta. Toinen, melkein yhtä tehokas lampaiden aitaamiseen on lammasverkko, jonka ylä- ja alaosassa on sähkölangat.
Naapurimme on kehittänyt myös suojauskeinoja vesistöille.Yksi keino on viedä poijujen avulla lippusiima veden päälle. Toinen keino jokien ja kapeiden lampien suojaamiseen on vetää muoviketjua roikkumaan matalalla veden ylle.
Myös sähköinen aitaverkko on käytössä, mutta sopii parhaiten vain väliaikaiseen aitaamiseen.

Muita maailmalla käytössä olevia keinoja ovat lippusiima, turbolippusiima eli sähköistetty versio, erilaiset liiketunnistimella tai pannoitettujen susien radiolähettimien signaalin avulla aktivoituvat "pelotuslaatikot" jotka tuottavat valoja ja ääniä, laumanvartijakoirat ja ihmiset.

Sähköistetyn lippusiiman testausta vangitulla sudella

Sähköinen lippusiima

(Kuvat: Nathan Lance)












Näissäkin keinoissa on ongelmana susien yksilöllisyys tarkoittaen sitä, että toimet eivät toimi kaikkiin yksilöihin tarpeeksi voimakkaasti tai lainkaan. Myös lajien välillä on eriäväisyyksiä. (USA:ssa tehty testi osoitti, ettei lippusiima toimi karhuilla lainkaan.)

Pelotelaatikko

 Myös tottumisella on oma osansa toimien epäonnistumisen kanssa. Jos "pelotuslaatikko" aktiovoitui aina tietyin väliajoin, riippumatta petojen sijainnista tai paikalla olemisesta, sen teho menetti merkityksensä ja muuttui yhtä merkityksettömäksi kuin tuulen vire puissa.
Säännöllinen, mutta sattumanvarainen aktivoituminen toimi hieman paremmin, mutta tarpeeksi kauan kun aikaa kului, alkoivat eläimet tottumaan siihen.
Parhaiten toimi liikestä/infrapunasta/radiosignaalista aktivoituva versio, joka pysyi hiljaa kunnes peto tuli tietyn etäisyyden päähän. Tällöin eläimet eivät päässeet tottumaan ääniin ja valoihin jota "pelotuslaatikko" päästi vaan ne kaikkosivat joka kerta.

Karkoitusmenetelmien kanssa on havaittu joitain ongelmia siinä, mihin eläimet kivun tms. yhdistävät. Karhujen havaittiin yhdistävän kumiluodin piston takapuolessaan riistanvartijan autoon sen sijaan että se olisi yhdistänyt kivun paikkaan. (Koska kaikki muu oli ennallaan, uusi asia joka kivun toi oli riistanvartijan saapuminen ja hänen autonsa.)

Kanadan arktisella alueella Manitoban Churchillin kylässä on käytössä "zoning" eli vyöhykkeistäminen jääkarhuja vastaan, kun ne odottavat syksyllä kärsimättömästi jään muodostumista. Kylä ja sen luona oleva, nyt jo suljettu kaatopaikka ovat "karhuvapaita" alueita, jossa petoja ei hyväksytä ja ne poistetaan sieltä. Muualla pedoilla on vapaa liikkuminen. Kylässä on käytössä 24h auki oleva "kuumalinja" johon ilmoittaminen käynnistää karkoitustoimenpiteet. Jos karhu ei poistu pelotteista huolimatta, käytetään ansaa ja karhu siirretään muualle odottamaan jäiden muodostumista.

Karhuansa

Kaikkein mielenkiintoisin keino on idea "laumanvartija" pedoista. Termillä tarkoitetaan sitä, että jos aluetta hallitsee yksilö, joka on oppinut karttamaan laiduneläimiä, se pitää alueeltaan poissa toiset yksilöt, jotka eivät karttaisi laiduntavia eläimiä vaan kävisivät tekemässä tuhojaan laumassa. Näin peto toimisi tietämättään itsensä ja lajinsa suojelijana.


"Pelotelaatikon" kotisivut
Tuore opas petoaitauksista Viltskadecenteriltä (Ruotsiksi)