Näin ei tällä hetkellä valitettavasti ole. Susikanta on pienentynyt (ainakin virallisissa lukemissa, ks.edellinen tekstini) ja vastustus susia kohtaan on kasvanut. Tämä ei ole tapahtunut kuitenkaan kerralla, vaan epäonnistuneen politiikan seurauksena pidemmällä aikavälillä.
Missä siis politiikka suistui raiteiltaan ja törmäsi petäjään?
Joudumme jäljittämään tilannetta lähtien seurausten alusta taaksepäin. Vuoden 2007 kannan romahdusta edelsi vuonna 2004 tehty kantelu EU:komissiolle susikannan hoidon puutteista. Unioni katsoi lopulta vuoden 2007 alussa, että vain yksi syytekohta täyttyi, nimittäin susien liian vapaa metsästys. Tämän seurauksena kannanhoidollinen (tai ennakoiva) metsästys, jota oli harjoitettu Itä-Suomessa, loppui. Siirryttiin vahinkoperusteisiin pyyntilupiin.
Kanteen jättämisen taustalla oli aito huoli susikannan tilasta ja sen kasvun mahdollisuuksista. Tästä tuli kuitenkin ensimmäinen kupru suden suojelun tielle, joka jatkuu tähän päivään asti mutkittelevana ja rikkonaisena. Tämä oli myös ensimmäinen isompi juopa josta voidaan nähdä nykyisen vastakkainasettelun suojelijat vs. lahtaajat alkaneen.
Susikanta ehti kasvaa 2 vuotta tästä eteenpäin ja näyttikin jo siltä, että susi olisi tekemässä voitokkaan paluun maahamme. Vuonna 2008, kun kanta-arvio edellisen vuoden susimäärästä tuli julki jouduttiin tyrmistymään. Monta laumaa oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Näin suureen pudotukseen ei kyetty mitään luontaista selitystä löytämään joten ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän ihmisen aiheuttama laiton poistuma.
Tässä vaiheessa tehtiin yksi perustavaa laatua oleva virhe, nimittäin niputtamalla kaikki metsästystä harrastavat ihmiset samaan nippuun metsästysrikoksia tekevien kanssa. Tämä sai luonnollisesti lainkuuliaiset metsästäjät loukkaantumaan. Asiaa ei auttanut kärjistynyt keskustelutapa jonka susien vähentyminen sai aikaan sutta suojelemaan pyrkivien taholta. (Myönnän että olen saattanut itsekin tähän syyllistyä tuolloin.)
Tästä syntyivät rintamalinjat jotka ovat nähtävillä tänäkin päivänä. Rintamien väliin on syntynyt ns. ei-kenenkään-maalle pieni ryhmä, joka pyrkii näkemään molempien puolien kannan ja sovittelemaan tilannetta jotta susipolitiikka saataisiin takaisin alkuperäisille raiteilleen.
Julkinen lainkuuliaisten metsästäjien niputtaminen yhteen rikoksia tekevien kanssa johti myös siihen, että kiinnostus havaintojen ilmoittamiseen romahti. Miksi tehdä pyytteetöntä työtä taholle joka syyttää lainkuuliaista ihmistä rikoksista joita hän ei ole tehnyt? (Tässä media oli suuressa roolissa, vääntämässä virallisen tahon sanoja niin, että vaikutti virallisen tahonkin olevan yhtä hyökkäävä suhtautumisessaan mitä osa susien kannan romahduksesta suuttuneista suojelijatahoista)
Näin päädyttiin saamaan aikaan oravanpyörä josta olisi päästävä pois. Luottamus havaintojen tekijöillä kanta-arvion tekevään Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitokseen romahti ja kirjainyhdistelmästä RKTL tuli suorastaan kirosana joissain piireissä.
RKTL on saanut negatiivista suhtautumista näinä vuosina myös suojelutaholta, etenkin kun poronhoitoalueelta poistettiin laumallinen susia.
Tutkimuslaitos on saanut syyt niskoilleen niin liian pienestä kuin liian suurestakin suden pyyntimäärästä, vaikka tutkimuslaitos itse ei näitä päätä, vaan takana on Maa- ja metsätalousministeriö. RKTL toimittaa vain lukuja ja arvioita.
Tällä hetkellä tilanne ei ole hyvä mihinkään suuntaan. Paperilla susikanta on pieni, mutta vahinkoja ja liikennevälineiden alle jäämisiä on enemmän kuin susikannan ollessa suurimmillaan.
Osittain tämä selittynee susikannan siirtymisellä Itä-Suomen metsistä asutuimmille alueille Länsi-Suomeen.
Osa vahinkojen ja havaintojen määrästä liittyy susien arkuuden vähenemiseen. Vielä susikannan ollessa suurimmillaan saatiin harvoin kuvia susista luonnossa, edes työkoneista. Nykyisin kuvia on alettu saamaan ja susia näkemään päiväsaikaankin.
Keskusteluyhteys on aikalailla poikki suuntaan sun toiseenkin. Rajalinjat on vedetty, eikä niiden yli pääse kuin kipakoita kommentteja toiselle puolelle.
Susien hyväksyntä ja sieto on pohjamudissaan.
Peli pitäisi viheltää poikki ja aloittaa koko politiikka aivan alusta, oppien menneisyyden virheistä. Niin kauan kun vastustusta susia kohtaan on reilusti, ei kanta pääse kasvamaan. Niinpä ensimmäinen etappi olisi saada negatiivinen suhtautuminen susiin lieventymään. Vasta sitten päästään miettimään määriä ja susia itsessään.
USA:ssa pidetään luonnonsuojelu biologian konferenssia, jossa on tullut esiin useita erilaisia näkökantoja petokantojen hoidon suhteen. Paras näkemäni dia aiheesta käsittelee asioita joita on opittu yhteisöjen kanssa työskenteltäessä petokantojen hoidossa.
Dian kuvaaja Guillaume Chapron
Koska lukijani kaikki eivät varmaankaan ole äärimmäisen hyviä englanninkielessä, käännän dian sisällön kohta kohdalta.
Asiat jotka opittiin:
1. Rakennetaan olemassa olevan kapasiteetin varaan. (Tarkoittaa olemassaolevia petokantoja)
2. Kehitetään yhteisön tukemia tavoitteita: riskit /ihmiskeskeisyys
3. Ei yritetty täyttä hyökkäystä maailmankuvaa vastaan: käytännöt/käyttäytyminen
4. Tunnustettiin omistusoikeudet ja elinkeinon intressit: vapaaehtoisuus/ekonomia5. Työskenneltiin karhujen ja susien biologisen skaalan yhteensovittamiseksi yhteisön kanssa.
6. Rakennettiin luottamusta ajan kanssa pitkällisellä panostuksella ihmisiin
7. Yhteistyö Montanan Fish, Wildlife and Parks ja Fish and Wildlife Servicen kanssa. (Vastaavat jokseenkin riistahallintoamme paikallisella ja valtakunnallisella tasolla)
Joitain lisäajatuksia: abstraktit asiat
Käytetyn kielen tärkeys (ei-uhkaava)
Kuunteleminen ymmärtääkseen
Kunnioitus
Empatia
Autenttisuus
Kyky tehdä virheitä, pyytää niitä anteeksi ja oppia niistä
Totuuden tärkeys
Nämä edellä olevassa diassa olevat ajatukset tulisi saada käytäntöön myös täällä Suomessa, sillä vain tällaisilla keinoilla hyväksyntää ja sitä kautta elinvoimaa voidaan saada sudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti