Suurin osa susikysymyksistä pyörii oikean ja väärän käyttäytymisen ympärillä sekä myös puhtaan ja epäpuhtaan suden ympärillä. Olemme tottuneet ajattelemaan suden olevan arka erämaan asukki ja tätä kuvaa yleensä myös markkinoidaan suden suojelun suunnalta. Viime vuosina sudet ovat kuitenkin enenevässä määrin alkaneet esiintyä myös ihmisasutuksen luona sekä osoittaneet käyttäytymisellään etteivät ne ole enää arkoja.
Syitä tälle voivat olla joko susien suurempi määrä tai yksinkertainen oppiminen, että ihminen ei ole vaaraksi. Oppimisen ollessa kyseessä puhutaan ns. kulttuurievoluutiosta, jossa jokin hyödyllinen käyttäytymismalli lisääntyy populaatiossa samaan tapaan kuin hyödyllinen perinnöllinen ominaisuus joka antaa ominaisuuden omaaville yksilöille kilpailuedun. Opitut asiat eivät kulje verenperintönä kuten vaikkapa väri tai koko. Ne täytyy havaita jokaisen yksilön kohdalla uudelleen hyödyllisiksi ja niiden tulee olla jatkuvasti kilpailuvaltti, jotta käyttäytymismalli siirtyy sukupolvelta toiselle.
Vaikka susien kesyys ei todennäköisesti ole perinnöllistä vaan edellä mainittua ns. kulttuuriperintöä, voi yksilöiden perimässä olla kuitenkin merkkejä ominaisuuksista jotka edesauttavat kulttuuriperinnön jatkuvuutta. Tähän vaikuttaisi viittavan se, että ns. rohkeasta laumasta erkaantunut nuori yksilö voi olla hyvinkin arka ja olla aiheuttamatta lainkaan ongelmia vaikka sen synnyinlauma olisikin oppinut olemaan välittämättä ihmisestä.
Jos kyseisen kaltaisia geneettisiä eroja on löydettävissä ns. arkojen ja rohkeiden susien perimästä, voidaan tätä tietoa hyödyntää ja "jalostaa" luonnonvalintaa matkien susista arempia, jolloin konflikti vaimenisi, sillä suurin ongelma susissa on ihmisten mielestä juurikin susien lisääntyvä rohkeus. Näinä kymmenenä vuonna, joina suden metsästys on ollut pannassa, on susille ollut enemmän valintaetua rohkeudesta ja vähäisemmästä arkuudesta ihmisiä kohtaan. Aikana jolloin susi voitiin ampua nähtäessä, oli tilanne päinvastainen, liian rohkeat yksilöt eivät päässeet levittämään geenejään tai oppejaan jälkipolville.
Suden suojelun kannalta konfliktin vaimentuminen on ydinasemassa, koska niin kauan kun ihmiset kokevat suden uhkana, toimivat ihmiset susikannan rajoittajana ja ihmisten sietokyky madaltuu sitä nopeammin mitä enemmän sudet aiheuttavat ongelmia ja uhkaa. Poistamalla sietokykyä madaltavan tekijän; susien rohkean käytöksen ihmisiä kohtaan, saadaan ihmisten sietokyky sutta kohtaan nostettua tasolle, jossa suden suojelun taso on suotuisa biologiseltakin kannalta tarkasteltuna.
Joku voi kysyä, mitä tarvetta geneettisellä tiedolla on, eikö jokainen pihalle saapuva susi voitaisi vain poistaa, jolloin rohkeat yksilöt katoaisivat samalla tavalla? Geneettinen tieto kuitenkin auttaa meitä toimimaan myös ns. ennaltaehkäisevästi eli jos yksilöllä on perimässään ominaisuus, joka edesauttaa arkuuden vähenemisessä, kyseinen yksilö voidaan poistaa jo ennen kuin se aiheuttaa ongelmia tai siirtää alttiuden jälkikasvulleen. Geneettisen tiedon avulla voidaan myös ns. pitää silmällä yksilöitä jotka ovat esimerkiksi susikannan elinvoimaisuuden kannalta tärkeitä ja ennaltaehkäistä ongelmia myös kohdistetuilla karkoitus ja peloitustoimilla jo ennen kuin perimän edesauttama arkuuden väheneminen pääsee tapahtumaan, esim. reviiriään aloittelevan pariskunnan häätö ihmisasutuksen lähettyviltä. Tällöin ihminen ehtii muodostua uhaksi susiparille jo ennen ensimmäistä pentuetta ja ne opettavat herkemmin ihmisen välttelemisen pennuilleen, kun ne ovat jo havainneet ihmisen olennoksi joka on sille haitallinen. Samalla uudelle paikkakunnalle saapuneet sudet eivät pääse aiheuttamaan pelkoa ja uhkaa ihmisille, jolloin niiden hyväksyntä on suurempaa, kuin täysin ennaltaehkäisyä vailla olevalla alueella, jossa sudet voivat ryhtyä kulkemaan lähellä ihmistä ihmisen aiheuttaman vaaran puuttuessa.
Ajatus "jalostuksesta" voi olla joidenkin mielestä makaaberi ja että ihmisen tulisi olla se joka muuttuu. Valitettavasti tämä tapa ei näytä auttavan. Koulutus ja tietoisuuden lisääminen eivät ole auttaneet ihmisten asenteiden muuttamiseksi sen enempää meillä kuin maailmallakaan. Eläimen suojelustatuksella tai osuudella monimuotoisuuden ylläpitämiseksi ei ole väliä niin kauan kun eläimestä on ongelmaa ja ihmiset tuntevat eläimen aiheuttavan vaaraa. Nämä tuntemukset ovat kulmakivinä siinä rakennelmassa jota paremman termin puutteessa "susivihaksi" kutsutaan. Poistamalla nämä tuntemukset edistetään suden hyväksyttävyyttä osana lajistoamme. Tuntemukset ovat kuitenkin vain ns, oireita ongelmasta, joka on susien käytös ja lopulta pohjimmiltaan me ihmiset. Olemme luoneet tiukalla suojelutoiminnalla lopulta susille niiden haitaksi olevan ympäristön. Tiukalla suojelulla sudelle on mahdollistettu arkuuden vähentyminen ihmisiä kohtaan. jolloin sudet ovat ryhtyneet hyödyntämään ihmisten läheisyydessä olevia rikkaampia riista-alueita ja täten tottuneet ihmisten hajuun ja heidän läsnäoloonsa ympäristössä. Vähentynyt arkuus johtaa lisääntyneisiin kohtaamisiin ihmisten ja heidän eläintensä kanssa. Pahimmassa tapauksessa ihminen aiheuttaa sudessa saalistusvietin laukeamisen ja ihmisen loukkaantumisen tai kuoleman tämän seurauksena. Kyseisen kaltaisen tapahtuman jälkeen jo valmiiksi negatiivinen asenne voi johtaa uudelleen 1800-luvun loppupuolen kaltaiseen tarpeeseen hävittää susi luonnosta. Tämä on täysin vastakkainen mitä suojelun tavoite, joten suden tulevaisuuden kannalta "jalostuksen" idea on muuta kuin makaaberi,
