Suojaus ja karkoitus

Koska susi on kanta-arvioiden mukaan vähälukuinen maassamme, pidetään tärkeänä, että mahdollisimman vähän yksilöitä poistetaan kannasta. Tämä johtaa suoraan ei-tappavien menetelmien (non-leathal-control) käyttämiseen susivahinkojen estämiseksi.

Tunnetuin näistä on petoaita. Sähköistetyn aidan ideana on pitää pedot poissa aiheuttamalla aidan kanssa kosketuksiin tulevalle pedolle kipua sähköiskun kautta. Osa yksilöistä saa kerran iskun kuonoonsa eikä tule enää koskaan koettamaan. Toiset yksilöt pakenevat ja tulevat jonkin ajan kuluttua uudelleen kokeilemaan eri kohdasta, pääsemättä kuitenkaan läpi. Kolmas yksilöryhmä puolestaan etsii niin kauan että löytävät heikon kohdan aidasta tai pehmeimmän kohdan aidan alusmaasta jonka kautta kaivautumalla pääsevät sitten aidan toiselle puolelle.
Suurin osa susista on onneksi kahta ensimmäistä tyyppiä. Kolmannen tyypin sudet ovat hyvin opportunistisia ja jaksavat yrittää niin kauan että onnistuvat. Nämä yksilöt ovat yhteiselon kannalta haitallisimpia ja niiden poistaminen parantaa muun susikannan elinmahdollisuuksia.

6-lankainen petoaita

Naapurimaassamme on useita erilaisia aitamalleja. Näistä parhaimmaksi on todettu 5-lankainen aita, jossa alin lanka on 15 cm korkeudella maasta. Toinen, melkein yhtä tehokas lampaiden aitaamiseen on lammasverkko, jonka ylä- ja alaosassa on sähkölangat.
Naapurimme on kehittänyt myös suojauskeinoja vesistöille.Yksi keino on viedä poijujen avulla lippusiima veden päälle. Toinen keino jokien ja kapeiden lampien suojaamiseen on vetää muoviketjua roikkumaan matalalla veden ylle.
Myös sähköinen aitaverkko on käytössä, mutta sopii parhaiten vain väliaikaiseen aitaamiseen.

Muita maailmalla käytössä olevia keinoja ovat lippusiima, turbolippusiima eli sähköistetty versio, erilaiset liiketunnistimella tai pannoitettujen susien radiolähettimien signaalin avulla aktivoituvat "pelotuslaatikot" jotka tuottavat valoja ja ääniä, laumanvartijakoirat ja ihmiset.

Sähköistetyn lippusiiman testausta vangitulla sudella

Sähköinen lippusiima

(Kuvat: Nathan Lance)












Näissäkin keinoissa on ongelmana susien yksilöllisyys tarkoittaen sitä, että toimet eivät toimi kaikkiin yksilöihin tarpeeksi voimakkaasti tai lainkaan. Myös lajien välillä on eriäväisyyksiä. (USA:ssa tehty testi osoitti, ettei lippusiima toimi karhuilla lainkaan.)

Pelotelaatikko

 Myös tottumisella on oma osansa toimien epäonnistumisen kanssa. Jos "pelotuslaatikko" aktiovoitui aina tietyin väliajoin, riippumatta petojen sijainnista tai paikalla olemisesta, sen teho menetti merkityksensä ja muuttui yhtä merkityksettömäksi kuin tuulen vire puissa.
Säännöllinen, mutta sattumanvarainen aktivoituminen toimi hieman paremmin, mutta tarpeeksi kauan kun aikaa kului, alkoivat eläimet tottumaan siihen.
Parhaiten toimi liikestä/infrapunasta/radiosignaalista aktivoituva versio, joka pysyi hiljaa kunnes peto tuli tietyn etäisyyden päähän. Tällöin eläimet eivät päässeet tottumaan ääniin ja valoihin jota "pelotuslaatikko" päästi vaan ne kaikkosivat joka kerta.

Karkoitusmenetelmien kanssa on havaittu joitain ongelmia siinä, mihin eläimet kivun tms. yhdistävät. Karhujen havaittiin yhdistävän kumiluodin piston takapuolessaan riistanvartijan autoon sen sijaan että se olisi yhdistänyt kivun paikkaan. (Koska kaikki muu oli ennallaan, uusi asia joka kivun toi oli riistanvartijan saapuminen ja hänen autonsa.)

Kanadan arktisella alueella Manitoban Churchillin kylässä on käytössä "zoning" eli vyöhykkeistäminen jääkarhuja vastaan, kun ne odottavat syksyllä kärsimättömästi jään muodostumista. Kylä ja sen luona oleva, nyt jo suljettu kaatopaikka ovat "karhuvapaita" alueita, jossa petoja ei hyväksytä ja ne poistetaan sieltä. Muualla pedoilla on vapaa liikkuminen. Kylässä on käytössä 24h auki oleva "kuumalinja" johon ilmoittaminen käynnistää karkoitustoimenpiteet. Jos karhu ei poistu pelotteista huolimatta, käytetään ansaa ja karhu siirretään muualle odottamaan jäiden muodostumista.

Karhuansa

Kaikkein mielenkiintoisin keino on idea "laumanvartija" pedoista. Termillä tarkoitetaan sitä, että jos aluetta hallitsee yksilö, joka on oppinut karttamaan laiduneläimiä, se pitää alueeltaan poissa toiset yksilöt, jotka eivät karttaisi laiduntavia eläimiä vaan kävisivät tekemässä tuhojaan laumassa. Näin peto toimisi tietämättään itsensä ja lajinsa suojelijana.


"Pelotelaatikon" kotisivut
Tuore opas petoaitauksista Viltskadecenteriltä (Ruotsiksi)